Syksy on saapunut kaupunkiin ja siihen on vaikea olla rakastumatta…
Väriloistoon
kirpeän raikkaisiin aamuihin
ja lempeän lämpimään iltapäivän aurinkoon.
Kupitsoja on kaikkialla…
jopa kahvissa.
Ja tämän viikonlopun kiitospäivä on taas hyvä muistutus siitä, miten hyvin kaikki asiat oikeastaan ovat juuri nyt.
Hyvää kiitospäivää kaikille!
Koulujen väliset urheilukilpailut näyttelevät isoa osaa kanadalaisessa koulukulttuurissa. Koulun joukkueisiin kuuluminen tuo katu-uskottavuutta koulun käytävillä kuin jenkki-leffoissa konsanaan. Mutta peli on myös kovaa ja erottelevaa, joukkueisiin suurimmaksi osaksi valitaan ja trioutataan, ei mennä.
Meidänkin poikapakkaan mahtuu jo erilaisia näkökulmia koulujen välisistä urheilukilpailuista.Vanhin sanoo, ettei edes yritä nöyryyttä itseään hakemalla koulun joukkueisiin, koska ei kuitenkaan pääsisi. Ja siinä ei auta äidin sanoa, että ”Kyllä yrittäminen palkitaan” tai ”Aina kannattaa yrittää!” Ei!
Ääneen sanomaton sääntö on, että esim. jääkiekossa joukkueisiin ei edes harkita monessa koulussa muita kuin kahdella ylimmällä kilpatasolla lajia harrastavia. On mukavaa kun valitaan ja on kiva kuulua koulun urheiluedustusporukkaan, mutta ei ole kivaa ja kannustavaa, jos haluaisi kuulua ja ei koskaan ole valittujen joukossa.. Onneksi meillä esikoinen tietää vahvuuksiensa olevan ihan muissa asioissa, mutta niitäkin on, joille ulkopuolelle jääminen kirpaisee vuosi toisensa jälkeen. Ja auttamatta tästä muodostuu koulussa oppilaiden välille klikkejä, osa jää ulkopuolelle.
Samasta veljessarjasta löytyy myös se, joka tunnutaan valittavan joukkueisiin lajissa kuin lajissa…Tällä kertaa amerikkaisen jalkapallon pelinrakentajana koulun joukkueessa. Harjoituksia on ollut koko alkusyksyn neljästi viikossa ennen tai jälkeen koulua, mikä on ilmaista opettajien järjestämää toimintaa. Kun tähän lisätään koulun maastojuoksuharkat on se tehnyt kakkoselle yhteensä kuusi tuntia viikossa ilmaista koulun järjestämää ohjattua koulun ulkopuolista liikuntaa koko alkusyksyn ajan. Ja jalkapallon jälkeen alkaa koulun lentopallo jne.
Alkusyksyn toinen laji on aina Cross-country -maastojuoksu. Koulussamme on ollut kahdesti viikossa ennen koulua tai koulun jälkeen tunnin maastojuoksuharkat. Tässä lajissa kuitenkin riittää ainakin ala-asteella pelkkä sinnikkyys. Kaikki pääsevät mukaan ja kaikki harkoissa käyneet, jotka jaksavat juosta koko parin kolmen kilometrin kisamatkan pääsevät mukaan koulujen välisiin kisoihin. Ja meidän nuorimmille innostukseksi riittää jo vapaapäivä koulutyöstä.
Tänään vietimme tuota ”vapaapäivää” luonnonkauniissa puistossa Pohjois-Torontossa. Paikalla oli kisaamassa parisenkymmentä ala-asteen koulua. Näiden alkukarsintojen nopeimmat jatkavat muiden alkukarsinnoista selvinneiden kanssa aluekisoihin ja siitä nopeimmat koko kaupungin finaaleihin. Kun tämä kaikki tehdään vuosittain useissa urheilulajeissa ja monissa ikäryhmissä, urheilujoukkueiden pyöritys on jo melkoinen osa koulujen toimintaa.
Tämän päiväiset kisat menivät mukavasti. Lapsilla oli hauskaa ja itse pääsin tutustumaan muutamaan uuden koulumme äitiin. Kaikki kolme omaa pääsivät maaliin asti ja 10v. jatkaa aluekisoissa parin viikon päästä.
Remontissa ja muutossa yksi turhauttava asia on työmiesten ja kuljetusten odottelu kotona. Viimeisen kuukauden olen päivisin enemmän tai vähemmän odottanut miehiä kotona…rännimiestä, putkimiestä, kuntokartoittajamiestä, työmiestä, asentajamiestä, kuljetusmiestä, kosteuseristäjämiestä ja taas eri työmiestä. Eikä vain miehiä vaan myös koneita, vesipumppua, uutta pesukonetta ja sen asentajaa, huomatakseni, kun kone on tuotu ja asennettu, että se on aivan väärä kone. Olimme ostaneet laatukoneen kovalle käytölle ja meille tuodaan ja asennetaan markkinoiden halvin malli. Kun soitan ison ketjun asiakaspalveluun, he toteavat, ettei se varmasti haittaa ovathan ne molemmat samanvärisiä… ja taas odotellaan erikseen koneen hakijaa ja uuden tuojaa, uutta asentajaa. ”Tulemme aamupäivällä!” saattaa tarkoittaa yhdelle klo 7 ja toiselle klo 14.30… odotan kotona ja seinät kaatuvat… kirjaimellisesti alakerrassa.
Siisteys ja järjestys on suhteellinen käsite, kun teini nukkuu remontin vuoksi arkiolohuoneessa ja olohuoneeseen tuo tuoksua ja tunnelmaa muutamat kuivuvat jääkiekkovarusteet.
Eilen tullessani lasten harrastuskuskausrundilta täydessä vesisateessa kolmen lätkäkasseja kantavan poitsun kanssa etuoven lukko ei aukea. Sivunoven kautta sisäänpäästyäni huomaan vanhan lukon yksinkertaisesti menneen rikki täysin samalla tavalla kuin mitä tapahtui meille ensimmäisessä Kanadan vuokra-asunnossamme.
Tiedän heti, että ensi viikolla odotellaan siis taas… remppamiehien lisäksi tällä kertaa lukkomiestä. 🙂
H-O-M-E siis home sitähän meiltä löytyi kellarista pian muuton jälkeen, makean-karvaalta tuoksuvaa… Tavallinen tarina, kuntokartoitus ei näyttänyt mitään kosteusvaurioihin viittaavaa ja talon edelliset omistajat eivät olleet tietenkään koskaan huomanneet mitään. Ja ostajan oikeusturva, sitä ei oikeastaan ole. Toronton asuntomarkkinoilla käytännössä kaikki vanhemmat talot myydään siinä kunnossa kuin missä ne ovat. Ja monet taloista on suomalaisen näkökulmasta huonossa kunnossa.
Yksi asia joka minua todella Kanadassa ihmetyttää on se, miten heikosti monia taloja täällä rakennetaan. Uusia taloja nousee nopeimmillaan parissa kuukaudessa ja kun niiden rakentamista katsoo, voi huomata, kuinka monet niistä on kuin paperista rakennettuja. Talon ulkopuoliset tiili/kiviverhoilut ovat vain ohutta koristetta ja alla on puiset laudat tai vanerit. Moni talo päältä kaunis…
Lähes jokainen talonomistaja tuntuu kärsivän kellareissaan kosteusvaurioista ja niihin suhtaudutaan yleisesti huomattavasti vähemmällä vakavuudella kuin Suomessa. Uusi talo ei siis välttämättä ollenkaan ole täällä tae hyvästä laadusta ja tulevista huolettomista vuosista talonomistajana.
Samaan aikaan Kanadan ilmasto on varmasti melko vaativa rakennuksille. Torontossa kesät ovat todella kosteita ja kuumia, ja talvet jäätävän kylmiä. Välillä sataa kuin saavista ja maa on savista.
Meillä ei ole uusi talo, joten vanhan talon charmilla mennään. Meidänkin talon osalta vanha osa talosta on huomattavasti paremmin rakennettu kuin alle kymmenen vuotta sitten tehty laajennus, josta homeet löytyivät. Alin kerros on nyt remontin ajan poissa asumiskäytöstä ja sopu sijaa antaa tai sen on annettava.
Mutta tämä on nyt koti, oma koti ja juuri nyt silti mielummin oma ja rämä kuin muiden ja rämä, mitä vuokrataloissa asuminen täällä useimmiten on. Nyt saamme itse päättää korjauksista omaan tahtiin. Tunnelmaa kodista löytyy ja nyt pitää keskittyä edellisten homekuvien sijaan seuraaviin kuviin kodista.
Kyllä tästä vielä koti saadaan-
Home Sweet Home.
Melkoinen tauko blogissa on johtunut monista syistä. Melkein kuukauden loma Suomessa on yksi niistä ja sitä ei voi jättää väliin – niin ihana se oli!
Kun koti ei olekaan enää Suomessa, kotimaastaan kaipaa
Läheisiä ihmisiä
Ystäviä, joiden kanssa on pitkä historia
Uudessa maassa tutustuu uusiin ihmisiin, mutta todellisten ystävyyssuhteiden muodostuminen aikuisiällä vie aikaa ja monella paikallisella ei ole ymmärrettävästi tarvetta enää uusille läheisille ystäville. Vaikka ystäviä voi saada kaikissa elämänvaiheissa, silti ulkomailla alkaa totisisesti arvostamaan ystäviä, joiden kanssa on kasvanut yhdessä, ystäviä, jotka tuntevat sinut jo hiekkalaatikolta tai koulun käytävältä, ystäviä, joiden kanssa on yhteinen historia.
Äidinkieltä ja suomenkielisiä kirjoja, lehtiä ja ohjelmia
Kielitaitoni on parantunut huomattavasti muutamassa vuodessa, mutta toisin kuin lapsillani, se ei missään määrin vastaa äidinkielen tasoa, ei lähellekään. Normaali arkinen kommunikointi sujuu oikein hyvin, mutta kun keskustelu kääntyy syvällisempiin tai tietyn alan erityiseen sisältöön koen itseni välillä tyhmäksi, kun en edelleenkään koe osaavani ilmaista itseäni täysin oikein. Viimeksi tilanteena oli joku täysin tavallinen lastentauteihin liittyvä keskustelu koulun pihalla. Sama on läksyjen kanssa, matematiikan ja historian termistöt kahdeksasluokkalaisen kanssa eivät todellakaan aukene englanniksi ilman sanakirjaa.
Puhdasta luontoa ja mökkiä
Vaikka Kanada on täynnä metsiä ja järviä, ei ne ole meidän arkisessa käytössämme samoin kuin Suomessa. Usein kaipaisi rakasta mökkiä, jonne paeta kaupungin jatkuvaa sykettä ja hälinää luonnon keskelle.
Merta
Saunaa
Ruisleipää ja suomalaista puhdasta ruokaa
Kaikkea suomalaista Muumeista Marimekkoon
Tuttuja paikkoja ja kaupunkeja
Elämän yksinkertaisuutta
Kun hommat toimivat niin kuin on tottunut, säästyy paljon aikaa ja energiaa. Etenkin lasten elämä tuntuu Suomessa olevan hyvällä tapaa yksinkertaisempaa ja rennompaa kuin monessa muussa maassa. Siitä lisää seuraavassa blogissa.
Kiitos Suomi – ensi kesänä nähdään!
Kanadalaiset ovat kesäleirikansaa. Tämä selvisi meille jo hyvin nopeasti ensimmäisenä kesänä Torontossa. Lapset käyvät usein ison osan kesästä joko päiväleireillä ja/tai yöleireillä. Päivä- ja yöleirejä löytyy laidasta laitaan niin kiinnostusten kuin kustannustenkin osalta. Suomessakin toki leirejä löytyy, mutta sanoisin Kanadassa leirien olevan vielä huomattavasti yleisempiä ja iso bisness, mikä johtuu varmasti osittain kulttuurista, mutta myös vanhempien lyhyistä lomista.
Perinteenä monissa kanadalaisissa perheissä on lähettää lapset kuukaudeksi, jopa kahdeksi ”over-night campille”. Monet leirikeskukset eivät edes järjestä kuukautta lyhyempiä yöleirejä kuin ihan nuorimmille 7-9 -vuotiaille ja siihen on omat perustelunsa. Kuukaudessa lapset ehtivät sopeutua ja luoda yhteishengen. He itsenäistyvät paljon ja oppivat aidosti paljon uusia taitoja omia kiinnostuksiaan mukaellen.
Nyt olen ymmärtänyt myös miten monet pohjois-amerikkaiset aikuiset osaavat vähän yhtä sun toista ja tuntuvat sumplivan sosiaalisissa tilanteissa. Kesäleireillä oppii niin ratsastuksen, purjehduksen, melonnan, jousiammunnan, kitaran soiton ym. perusteet, ja omia kiinnostuksen aiheista voi suorittaa taitotasoja, jopa hyvinkin pitkälle. Vaikkei arkena ehtisi harrastaa, kesäleirillä saa mahdollisuuden kokeilla ja oppia uusia asioista, joita ei helposti muuten tulisi kokeilleeksi. Leirit uskovat siihen, että kun lapsi oppii uusia taitoja ja ylittää itsensä, se heijastuu myös muuhun oppimiseen ja itseluottamukseen. Kuukaudessa he myös aidosti luovat uusia ystävyyssuhteita ja monista leirikavereista tulee hyviä ystäviä, joita tavataan joka vuosi uudestaan leirillä.
Kuukausi poissa kotoa haastaa myös sosiaalisesti: asuminen 10-12 lapsen ryhmässä vaatimattomissa mökeissä on hyvää koulua kaupungin kasvateille, ei kuukauteen pelikoneita tai muita teknisiä vempaimia, ei vanhempia siivoamassa jälkiä ja selvittämässä monia haasteita niin sosiaalisissa tilanteissa kuin muutenkin. Leirien ohjaajat on kuitenkin koulutettu auttamaan ja tukemaan lapsia paljon. Yhtä ohjaajaa kohden on vain muutama leiriläinen. Ohjaajat ovat suurelta osalta vanhoja leiriläisiä ja opiskelijoita aikuisjohtajien apuna. Pohjois-Amerikassa kesäleirejä hehkuttavat niin monet psykologit kuin kasvatustieteiden ammattilaisetkin, kuinka hyviä ne ovat lapsen sinnikkyydelle, sosiaalisille taidoille ja itseluottamukselle.
Tätä taustaa vasten päätimme ensimmäisen Kanadan kouluvuoden jälkeen lähettää kaksi vanhinta poikaa leirille, ajattelimme, että haluamme tarjota heille jotain todella kanadalaista. Nuorempi pääsi tuolloin 8v:nä vielä kahdeksi viikoksi ja vanhempi, joka oli tuolloin 10 v, vietti suoraan leirillä kuukauden, mutta vanhemmalle leireily oli partiolaisena jo tuttua.Molemmat pojista rakastivat leiriä ja palasivat terveän likaisina ja ruskeina takaisin. Ainoana negatiivisena puolena meillä on ollut, että kun lapset pääsevät leirille kerran he haluavat joka vuosi uudestaan.
Kuukauden leiri tuntui ajatuksena ensin tosi pitkältä ajalta ja ensimmäisenä kesänä todella kaipasin poikia ja mietin miten he mahtavat pärjätä, joten rankinta leiri oli aluksi äidille. Kanadalaisissa vanhemmissakin tässä asiassa on kahden linjan kannattajia. Osalle ajatus kuukaudeksi lasten lähettämisestä leirille tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Minullekin se varmasti olisi, jos en todella tietäisi miten hyvin ja turvallisesti näitä leirejä pyöritetään ja miten hyvää ne ovat tehneet pojille. Itselläni on ihanat muistot lapsuudesta leireiltä ja lisäksi mahtavin kesätyöni oli kaksi kesää leiriohjaajana opiskeluaikana. Vanhimmainen jo haaveilee leiriohjaajaksi ryhtymisestä kesätyönä, en voi kuin kannattaa ajatusta.
Kuukauden leirit ovat kuitenkin rahallisesti isoja satsauksia etenkin isossa perheessä. Toisen haasteen ulkosuomalaisena perheenä tuo se, että kahden kuukauden kesälomasta olisi kiva viettää Suomessa riittävän pitkä aika, ja pieni hetki lomaa olisi kotonakin kiva olla. Joten tänä vuonna leirille lähti nyt vain vanhin, jolle se on kaikista isoin juttu. Hän tietää täysin, että leirille meno on puhdas etuoikeus. Häntä ei sinne pakolla lähetetä pois silmistä 😉 Tällaisia kommentteja kun joskus kuulee vanhemmilta, joille leirit eivät ole heidän perheensä juttu.
Teinille kuukausi ikätovereiden kanssa mahtavassa kansallispuistossa Algonquin parkissa jylhissä maisemissa järvien ja jokien keskellä loistavien ohjaajien ja aktiivisen ohjelman kanssa ilman tietokoneita, kännyköitä ja tv:tä on meistä ehdottomasti satsauksen arvoista etenkin kun poika itse on innoissaan.
Kolme nuorinta menevät tänä kesänä seurakunnan järjestämälle edulliselle viikon yöleirille ja sen lisäksi nuorimmaisten kesään kuuluu tänä kesänä muutama jääkiekkopäiväleiri. On mielenkiintoista, että jokaisella jääkiekkokesäleirillä, jolla pojat ovat neljän kesän aikana olleet on ollut lapsia Venäjältä asti, yhdellä jopa Sveitsistä, vaikka itse näen nuo alle 12-vuotiaiden lätkäpäiväleirit täällä aivan perusvalmennuksena, sellaisena, jota takuulla saa myös omassa kotimaassa, mutta Kanadan maine leirimaana on kantautunut ympäri maailman.
Kolmelle nuorimmalle tämän kesän paras ”kesäleiri”on edessä, kun pakkaamme kamppeemme ja lennämme tänään heidän kanssaan mökki-Suomeen, jossa odottaa paras seura, sauna ja uudet perunat ja salaatti mökin kasvimaasta, ja lapsille harvinainen vapaus juosta metsässä serkkujen kanssa.
Paras mahdollinen kesäleiri myös äidille ❤
En ole koskaan ollut superjärjestelmällinen tavaroiden suhteen, en edes nuorena yksin asuessani. En voi siis syyttää vain lapsia ja miestä kotimme jatkuvasta pienestä kaaoksesta, mutta toki oman haasteensa järjestyksen pitoon tuo neljä aktiivista poikaa. Kaikki ehjä tavara kiertää kiitettävästi pojalta toiselle ja kaikki isommilta pieneksi jäävä vaate, lelu, kirja ja urheiluväline saa miettimään jospa nuoremmille olisi vielä niistä käyttöä. Ja kun tilanne tulee, että pari vuotta säästössä ollutta 130 cm sadetakkia tarvitaan, se on jossain laatikossa varaston uumenissa, josta sitä ei löydy siihen hätään… Tuttua?
Kuusihenkisessä perheessämme on käytetty aivan liiaksi aikaa hukassa olevien säärisuojien, fudis- ja lätkäsukkien, kynsisaksien, kännyköiden ja huulirasvan etsimiseen.
Herätyksen koin kuitenkin viimeistään, kun sain soiton talvella esikoisen yläasteen ranskanopettajalta: Pojan ranskan kansio oli aivan epäjärjestyksessä ja paperit olivat sekaisin tungettuna kansioon ja siksi hukassa. Pojan tulisi totisesti harjoitella ”organizing his papers and school work better” sanoi topakka opettaja minulle puhelimessa. Puhelu liittyi siihen, kun pyysin opettajalta vinkkiä lisätuesta ranskan kanssa, esikoinen kun joutui tänne muuttaessamme hyppäämään ranskanopintoihin aivan kesken muiden jo luettua sitä, ja se on tuonut omat haasteensa. Opettaja näki isoimpana haasteena kuitenkin vain pojan sekaisin olevat paperit kansiossa ja vaillinaiset organisointikyvyt, missä hän varmasti olikin monella tapaa oikeassa, ja ei auttanut kuin äidin katsoa itseään rehellisesti peiliin, saarnoista pojalle ei olisi hyötyä, koska samassa veneessä oli seilattu äiti ja poika.
Niinpä päätimme yhdessä esikoisen kanssa ottaa molemmat itseämme niskasta kiinni ja opetella paremmiksi järjestyksenpitäjiksi. Perheen kalenterimenojen oganisoijana olin kehittynyt jo melkein sihteerin tasolle, joten ajattelin, että harjoitus tekee varmasti tässäkin asiassa mestarin ja oppia voi vielä aikuisenakin.
Päätin marssia kirjakauppaan ja kirjastoon ja perehtyä asiaan. Tiedän, että toisille tällainen järjestelmällisyys tulee luonnostaan, mutta minulle ei, joten nyt tarvittiin viimeistään kaikki self-helpit apuun. En ole yhden metodin nainen monessakaan asiassa, vaan minulle sopii parhaiten itselle luodut joustavat periaatteet, parhaat palat ja ideat monesta lähteestä– menetelmä.
Tällä hetkellä suuressa suosiossa olevan japanilaisen järjestelijäguru Marie Kondon KonMarin ( http://konmari.com/en/ ) minimalistinen ”Säästä vain tavarat, joita rakastat”-periaate ei ihan sellaisenaan sovi meidän perheeseen ja uskon, ettei moneen muuhunkaan lapsiperheeseen, jossa taloudellisestikin on järkevää säästää monenlaista tavaraa ja tarviketta isommilta lapsilta pienemmille, ja tavaraa vaan on niin julmetusti, kun jo pelkästään urheilukengät ja kesä- ja talviurheiluvarusteet ja lätkäkamppeet vaatisivat oman varastotilansa. Lisäksi Konmari tuntuu itselleni monen loistavan idean keskellä yksistään turhan orjalliselta ja liian suurelta muutokselta vanhaan.
Paljon hyviä vinkkejä muutamista eri kirjoista löytyi helpottamaan uutta otetta tavaroihin ja järjestyksen pitoon.
Päätin ottaa arkeeni kolme helpolta kuulostavaa periaatetta:
Niinpä raivatessani koko huushollin löysin niin monta laastaripakettia ja Burana-askia ja tuikkukynttilää, ettei uusia tarvitse ostaa muutamaan vuoteen, vaikka halvalla saisi.
Muutenkin järjestyksestä ja järjestämisestä syntyvä mielihyvä on saanut minut selkeästi muuttamaan ostoskäyttäytymistäni jo pidemmän aikaa. En juurikaan osta enää lapsille tai itselleni vaatteita hetken mielijohteesta, ja todella harkitsen uuden tavaran kotiin tuomista. Esim. lasten vaatteiden suhteen mietin nykyään tilanteessa mielikuvaa heidän vaatekaapeistaan ja totean mielessäni, ei me emme tarvitse tätä. Helppoa ja tehokasta rahan ja tilan säästöä.
Nyt olen pakkaillut kotiamme pahvilaatikoihin tulevaa muuttoa varten, olen karsinut paljon kiertoon. Tulevassa uudessa kodissamme järjestys tulee olemaan entistä tärkeämpää, koska varastotilaa tulee olemaan hyvin vähän verrattuna mihin olen tottunut nykyisessä asunnossamme. Mutta se on myös oma (ajoittain rohkealtakin tuntuva) valinta päättäessämme ostaa mielummin pienemmän talon läheltä keskustaa kuin isomman kaukaa.
Teimme suurraivauksen myös kahdestaan esikoisen kanssa koko hänen huoneessaan, vaatteista ja kirjoista papereihin ja muistoihin. ” Äiti, yritetään pitää meidän uusi koti siistinä.” hän totesi siivotessamme. Pystyin vain vastaamaan, että ”Yritetään parhaamme yhdessä.” Sen verran armollinen olen itselleni ja puoli-boheemille perheelleni, että en odota täydellistä muutosta kerralla, jo yhdessä yrittäminen riittää.
Muuttaessamme ulkomaille Anna-ystäväni ja -kaimani sanoi minulle, että tulet huomaamaan, että ulkomailla asuessa monet haasteet tuntuvat raskaammilta ja samaan aikaan pienetkin onnistumiset tuntuvat isommilta kuin kotimaassa. Tämä on ollut totta, jo perusarki tuntuu toisinaan työläämmältä kuin Suomessa, ja sitä ei selitä pelkästään se, ettei saa hoitaa asioita omalla äidinkielellään. Ehkä juuri tämän vuoksi etenkin alussa tuntui, että kaiken jännittävän ja uuden keskellä arki oli melkoista esteiden ylittämistä ja tsemppaamista, ja samalla pienetkin onnistumiset ja edistymiset etenkin lasten elämässä tuntuivat suurilta voitoilta. Ajan myötä tilanne on toki tasaantunut, mutta edelleen elämä on ehkä meillä suurempaa tunteiden vuoristorataa molempiin suuntiin kuin kotimaassa oli.
Tällä viikolla huomasin toisen kerran valtavan vesivahingon alakerrassamme. Koko lattia lainehti vedestä ja kaikki jo muuttoa varten huolella pakkaamani laatikot, muun muassa kaikki pestyt talvivaatteet ja muut tavarat lattiatasossa olivat läpimärkiä. Vuokraisäntä onneksi järjesti paikalle kiitettävällä aikataululla putkimiehen, joka rassasi poistoviemäriputket toistamiseen umpeen kasvaneista juurista. Mutta koko sotkun siivous, kuivaus ja vaatteiden pesu ja tavaroiden kuivatus jäi minulle. Pyykkikone on siis laulanut pitkin päivää ja onneksi ulkona oleva helle on kuivattanut paljon tavaraa. Pientä lisähaastetta tulevan muuton ja Suomen matkan kynnyksellä. Mutta tämä ihana talovanhus alkaa selvästi vedellä viimeisiään.
Toinen haaste on ylitettävänä ensi viikon alussa. Olemme olleet tähän mennessä vuoden työluvilla Kanadassa, ja luvat on pitänyt vuosittain uusia. Miehelleni uusiminen on sujunut melkoisen sutjakkaasti, koska hänet on aidosti tarvittu töihin, mutta meidän muiden lupien saaminen on kestänyt, joten saadaksemme uudet oleskeluluvat ja minä uuden työluvan (tällä kertaa pidemmäksi aikaa, jei!) mieheni ”siivellä” meidän poistuttava rajan yli ja tultava takaisin maahan. Se tarkoittaa Torontosta ajoa puolentoista- kahden tunnin ajomatkan päähän Niagaran putouksille, jonottamista molempiin suuntiin rajalla Usaan ja takaisin Kanadaan, jotta saamme uudet luvat ja sitä kautta uudet Heath cardit, eli ilmaisen terveydenhuollon.
Mutta nämä ovat silti pieniä haasteita ja rajoja ylitettäväksi. Onneksi rajan saa ylittää ensi viikolla hienoissa maisemissa.
Myönnetään, että pieni hyväntahtoinen kateus iskee toisinaan, kun katselen naapurin rouvien kurvaavan aamusta merkkimaastureillaan yksityisklubien tennis- ja joogatunneille itse jäädessäni lajittelemaan vuoren kokoista pyykkikasaa.
Samaan aikaan tilalle kaartaa pakettiautoja, muutama tulee hakemaan naapuruston koiria ulkoilemaan tai päivähoitoon, puutarhurit aloittavat pihojen puunauksen, pihanlannoittajat ja kastelujärjestelmien asentajat korjaavat nurmikoiden sävyeroja, siivoojat ja kodinhoitajat, ikkunanpesijät, lumenluojat, talvivalojen asentajat, kesäkukkien istuttajat ja rännien putsaajat.
Toronton keski- ja yläluokkaiset asuinalueet ovat palveluntarjoajien keitaita.
Alkuun leikatessani nurmikoita uutena naapurustossa, sain useamman naisen pysähtymään. ”Hi Anna! Miten sinä täällä leikkaat nurmikoita! Onko puutarhurisi estynyt tulemasta?” tai kysymään ”Eikö sinulla todella ole puutarhuria! Minulla on loistava, tuon sinulle hänen numeronsa.” Kun sitten alun kiitosten jälkeen edelleen jatkoin pihanhoitoa ja lumenluontia, huomasin, että osalle naapuruston rouvista tämä ei ollutkaan hyvä juttu, vaikkei asia suoranaisesti heitä koskettanutkaan.
Suomalainen sisukkuus, jossa apua ei pyydetä ja kaikki hommat tehdään itse on yksi ääripää ja ei aina parhaaksi. Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa avun pyytämisessä, mutta täällä olen huomannut, että tietyissä Toronton ylemmän keskiluokan piireissä (en suinkaan puhu koko Kanadasta tai koko Torontosta, vaan melko pienestä yläluokasta ja ylemmästä keskiluokasta) ollaan taas menty täysin toiseen ääripäähän, lähes kaikki arjen perusaskareet on joissain perheissä ulkoistettu ja jopa sitä kautta iso osa vanhemmuutta.
Minulla on useita tuttuja naisia, ihania ihmisiä, osa töissä ja osa kotona, joilla on täysipäiväinen kotona asuva nanny (monesti filippiiniläinen), joka vie lapset kouluun ja tekee koko päivän kotitöitä. Näissä perheissä koti kiiltää nannyn hakiessa lapset koulusta. Samaan aikaan puutarhurit ovat huolehtineet pihoista, uima-allas poolboy on laittanut altaan kuntoon, pyykit on viikattuina kaapissa, kaupassa käyty ja ruoka odottamassa. Koulun jälkeen eri päivinä saapuu kotiin eri oppiaineiden tutorit auttamaan kotitehtävissä, joten vanhempien tullessa töistä illalla koti kiiltää, lasten läksyt on hoidettu ja on aikaa viettää laatuaikaa lasten kanssa. Varmasti jokaisen työssäkäyvän vanhemman unelma vai onko?
Luin juuri lehtijutun brittinuorten uusavuttomuudesta, siinä todettiin, miten monet nuorista ovat pulassa, kun eivät osaa tehdä peruskotiaskareita, saati sitten ommella nappia tai tehdä pieniä korjauksia kotona. Tätä totuutta ei tarvitse meillä hakea Briteistä asti, ihan katse omien seinien sisällekin riittää. Meillä olisi myös paljon pojille vielä lisättävää kotitöiden oppimisessa ja vastuun ottamisessa yhteisestä kodista, vaikka meillä ei ulkopuolista apua tällä hetkellä olekaan minun ollessa kotona.
Yksi vanhimman poikamme 12-vuotias kaveri, mukava kohtelias poika, istui meillä välipalalla yksi iltapäivä ja ei tarttunut ottamaan mitään pöydästä, kunnes selvisi, ettei hän ollut koskaan voidellut leipää itse, hän sanoi, ettei osaa. Perheessä on aina ollut kotona asuva nanny, joka myös viikonloppuisin huolehtii keittiön siivouksesta ja päivittäisistä perusaskareista. Kaikki tulee lapselle valmiina, jopa teinille voideltu leipä.
Olen miettinyt, että jos kotona kasvaa niin, ettei koskaan näe vanhempien tekevän juuri mitään kotitöitä, vaan koti kiiltää jatkuvasti jonkun näkymättömästi tehden kaiken, ja jos ei lisäksi joudu koskaan itse kotitöihin osallistumaan, miten voi oppia arjen perusaskareita, pärjätä itse aikuistuessa ja kestää sitä Arjen Kovinta Extremeä, josta vanha kuorokaverini ihana Maaret Kallio kirjoitti loistavan blogikirjoituksen. http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305939851510
Kotityöt eivät kuitenkaan ole ainoa asia, joka on mahdollista ulkoistaa Torontossa, joissakin tapauksissa myös osittain vanhemmuus. Pyörällä ilman apupyöriä voi opetella ajamaan Learn to Bike- tutorin kanssa. Kursseja löytyy jopa siitä, miten olla 10-vuotiaana hetkiä yksin kotona. Itselleni nämä ovat olleet niitä hetkiä omassa lapsuudessani ja nyt itse vanhempana, jotka muistan kirkkaasti, joissa yhdessä opittu uusi taito yhdistää ja sitoo lapsen ja vanhemman yhteen – ponnisteluja ja onnistumisia yhdessä.
Osasta paikallisia ystäviäni huomaan, että tietyssä sosio-ekonomisessa asemassa ja tietyissä piireissä ”ylellinen” elämäntyyli on hyvin vahva status-kysymys. Vaikkei ihan oikeasti olisikaan varaa yksityiskouluun tai puutarhuriin, ei ole varaa tai vahvuutta myöntää ulospäin, että näin on.
Yhdet entiset täkäläiset naapurimme myivät talonsa ja muuttivat vuokralle pieneen taloon asumaan, jotta voivat edelleen pitää kaikki lapsensa yksityiskouluissa, jotka maksavat noin 40 000 cad vuodessa per lapsi. Tässä perheessä lapsia on kolme.
Voidakseen ylläpitää ylellistä elämäntyyliä kalliilla yksityiskouluilla ja klubeilla, joiden liittymismaksut voivat olla kymmeniä tuhansia dollareita, monessa paikallisessa tuttavaperheessä molemmat vanhemmat tekevät sen eteen ympäripyöreitä työpäiviä. Yhtälö ja valinta ei varmasti ole helppo ja yksinkertainen vanhemmille, palkka ei Pohjois-Amerikassakaan tule ilmaiseksi. Monilla aloilla työ vaatii hyvin paljon ja todella pitkiä päiviä saa palkan eteen tehdä. Näin ollen perheissä, joissa molemmat vanhemmat ovat työajallisesti vaativilla aloilla, voi olla jopa kaksi nannya, yksi aamuvuorossa ja toinen iltavuorossa. Iltananny sitten ajelee Learn to Bike-kurssille, jossa ilo ja onnistuminen pyörällä ajamaan oppimisesta koetaan vieraan opettajan kanssa, ei äidin tai isän.
Mutta vanhemmuus ei ole missään nimessä kiinni työssäkäynnistä tai kotonaolosta, vaan aidoista pienistä kohtaamisista arjessa ja arjen ja elämän yhteisestä jakamisesta. Katsoin liikuttuneena kun yksi poikien pelikaverin äiti, yritysmaailmassa korkeassa asemassa oleva naisjohtaja, tuli lätkäkauden finaalin viimeiseen erään suoraan lentokentältä viikon työmatkalta matkalaukkujen kanssa katsomoon nähdäkseen poikansa pelin viime hetket ja saadakseen jakaa sen jälkitunnelmat 7-vuotiaan kanssa.
On hienoa, että apua arkeen on saatavilla. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse edes suomalaisella sisulla. On hyvä, että vanhemmat ottavat apua kotitöihin ja ei pieni apu kyllä kotitöiden loputtomassa meressä ehdi vieraannuttamaan niistä vaan on parasta ennaltaehkäisevää apua lapsiperheille. Mutta arkeakin pitää oppia ja opetella elämään jo lapsesta ja siihen kuuluu ikätasolle sopivat kotityöt ja osallistuminen yhteisen kodin hyväksi, ainakin suomalaisena vähintään kai se oman leivän voitelu.
Jos minulla olisi mahdollista ulkoistaa yksi kotityö, sitä ei pitäisi hetkeäkään miettiä, kyllä se olisi pyykkäjä-viikkaaja, kuusihenkisen perheen pyykkirumbaaja.
Sitä ylellisyyttä odotellessa jälleen pyykkivuoren kimppuun…
Kanadaan liitetään usein erämaa luonto, metsät ja vuoret, hirvet, jääkarhut ja majavat, talven kylmyys ja retkeily. Stereotypia ei ole kaukana todellisuudesta. Yleistäen kanadalaiset ovat luontoa rakastavaa rentoa mökki- ja retkeilykansaa, jotka tykkäävät oluesta ja rasvaisesta ruosta ja grillailusta ystävien seurassa flanellipaidat päällä. Eli suomalaisena on helppo sulautua joukkoon.
Kanadapäivää 1.7. vietetäänkin usein grillaillen ystävien kanssa, mökkeillen tai kaupungissa ilotulituksin ja paraatein.
Kanada on suureksi osaksi metsien ja järvien peitossa, ja luonto on iso osa kanadalaisten identiteettiä.
Tässä 15 factaa maasta Kanada-päivän kunniaksi:
